bullmastiffi_myytti

Fin&Est Mva, JMV-98, EVV-06, TK3, BH
Bullcastle's Lady Jane "Myytti"

TÄLLE SIVULLE ON TARKOITUS KERÄTÄ LEHTI-JUTTUJA; KUVIA YM. TIETOA MYYTISTÄ. SIVU ON VASTA TEKEILLÄ JA TULEE TÄYDENTYMÄÄN PIKKUHILJAA.
TAUSTAKAPPALEENA MUUTEN SOI THE ROLLING STONESIN: LADY JANE.

Toko Bullmastiffin Tarina (B&M Ry:n jäsenlehti 1/2004)

Tästä kesästä se kuulemma kaikki alkoi. Emäntäni Saija ja Isäntäni Kari ihastuivat bullmastiffi-rotuun v-94 ja hurahtivat siihen täysin v-95 ja päättivät että jos isäni joskus pentuja pääsee tekemään sopivan typyn kanssa niin heille tulee takuuvarmasti siitä yksi tyttö. Oli 25.6.97 kun ensimmäisen kerran vetäisin ruttuturpaani ilmaa. Sitä tuoksua en tule koskaan unohtamaan. Se oli kasvattajani. Ilman hänen mukavaa olemustaan ja hauskaa seuraa, jota hän piti isälleni näyttelyissä, minua ei kyllä olisi olemassakaan. Heti kun korvani alkoivat kuulla jotakin kantautui aina useammin nimet Saija ja Kari korviini. Jokusen viikon kuluttua sain kuulla ja nähdä että tähän uuteen laumaani kuuluu myös näiden mukavien kaksijalkaisten lisäksi aika tiukka täti jota silloin lituksi kutsuttiin (myöhemmin Eemiksi s.-95). Eemi näytti suoraan sanottuna kerrassaan huvittavalta. Sillä oli valtavat hörökorvat ja sen etu- ja takatappijalkojen välissä oli ainakin sata metriä selkää. Myöhem
min minulle kerrottiin että Eemi oli rodultaan Welsh corgi pembroke. Mutta huvittunut kakaran nauruni loppui välittömästi ensitapaamisellamme. Eemi teki selväksi sen kuka nelijalkaisista määrää tahdin tässä laumassa. Siinä pieni mastipentu pyöri jokusen kerran selän kautta ympäri pitkin Aron nurmikkoa kun tappijalka näytti kaapin paikkaa. Välit tuli siinä heti selviksi ja sen jälkeen on pysytty erittäin hyvissä väleissä, myöskin muiden koirien kanssa. En ole nimittäin koskaan tapellut, enkä aio sitä koskaan tehdäkkään. Saija kyllä kertoi alusta alkaen laumamme pelisäännöt. Ulkona ja muita koiria kohdattaessa tuli käyttäytyä tietyllä tavalla ja sisällä olivat taas omat sääntönsä. Elämä oli erittäin helppoa ja hauskaa kun vain MUISTI noudattaa noita pikku sääntöjä. Tässä laumassa kun ei mitään ilmaiseksi ole saatu joten kannatti noudattaa sääntöjä. Ja aina kun homma toimi sai kehuja tai mikä vielä parempaa HERKKUPALOJA tai RUOKAA! Syy siihen että tässä laumassa kaikki "maksoi" oli se että meistä nelijalkaisista kaikista tehtäisiin jotain ihmeen tokokoiria.
Niin, vaikka minua ja muita emäntäni tuntemia bullmastiffeja hän on kehunut nopeasti oppiviksi koiriksi oli yksi asia jota jouduin opettelemaan pidempään kuin mitään ikinä koskaan. Se oli sisäsiisteys. Olin kuulemma vajaan vuoden ennen kuin ymmärsin ettei yksin ollessa tarvitse tehdä aina sitä isompaa läjää sinne olohuoneeseen. Eli opin monta muuta asiaa ennen kuin opin sisäsiistiksi. Jokunen mainitakseni. Kannattaa pysyä asennossa johon minut on pyydetty niin kauan kunnes toisin kerrotaan. Kerran emäntäni pyysi minut mammalassa istumaan keittiössä kun vähän kohelsin siinä kahvipöydän vieressä. Sitten ne ihmiset siirtyivät seurustelemaan olohuoneen puolelle ja minä istun edelleen keittiössä. Puolen tunnin kuluttua alkavat sitten ihmettelemään että minnehän se Musti on mennyt. Siellähän minä keittiössä ja kyllä kannatti. Kehut olivat valtaisat ja herkkuja sateli. Sen jälkeen paikalla oloa ei ihan hirveästi ole harjoiteltu, lähinnä ollaan oltu apuna muille. Kaikkea muutakin tuli opittua. Esim. kannattaa mennä nopeasti maahan koska sen jälkeen sai aina ison kupin ruokaa. Ja että emännän sivulla on hyvä ja turvallinen olla ja mikä parasta sielläkin ollessa tipahtelee tämän tästä broileripullia suuhun.

Sen lisäksi että opeteltiin tuollaisia temppuja täytyi opetella myös seisomaan kauniisti. Sitä tarvittiin kuulema jossakin ihmeen näyttelyissä. Olin kuulemma kiltteyden (ei muuten tarkoita rau
hallista ja laiskaa) perikuva sen lisäksi vielä kauniskin. Itse en tiedä kun ei kauheasti ole tuota peiliä tullut tuijotettua, mutta melkein kaikki pojat ovat ainakin tykänneet minusta. Näyttelyissä olen parikymmentä kertaa käynyt. Sekin on muuten hauskaa kun siellä voi saada juustopaloja. Nimeni eteen on lisätty lyhenteet JWW-98 ja FIN MVA. Ulkomaille ei ole kuulemma ollut rahaa lähteä, mutta minullehan se on ihan yks ja sama kunhan muistavat minun viikkorahoillani ostaa aina kaupasta niitä broileripullia.

Meinasi käydä ilmiö "suutarin lapsella ei ole kenkiä". Emäntä koulutteli vain muiden koiria ja minä en meinannut päästä kilpailemaan ollenkaan! Mur! Mutta lupasin tekaista jokusen pennun ennen kilpailu-uraa ja niin tapahtuikin. Kävin vikittelemässä komeaa poikaa nimeltä Korvenkehto Akuvankka. Meidän hauskasta telmimisestä syntyi 20.3.2000 viisi reipasta pennunpalleroa. Vietin sen ajan synnyinkodissani. Kuukauden päästä siitä kun palasin kotia meille tuli kotiinkin pentuja. Eemi pyöräytti, sekin viisi, pientä corgivauvaa. Se oli muuten hauskaa leikkiä niiden pikkuriiviöiden kanssa ja onneksi niistä yksi jäi minulle kaveriksi. Friidu, "pikkusiskoni" on' kyllä hauska pakkaus. Me leikitään joka päivä ja se jos mikä on kivaa, koska Eemi lopetti leikkimisen minun kanssa kun Friidu jäi taloon.

Samaisena syksynä se myös tapahtui. Saija vei minut ensimmäisiin tottelevaisuuskokeisiin. Se oli 22.10. -00 Kotkassa "omassa" maneesissa jossa talvisin harjoittelimme. Kahdeksan varsinaista temppua ja sitten kehän ulkopuolelle ja nameja alkoi sataa. Ei nekään ihan ilmaiseksi tullut, mutta pääasia että tuli. Kivaa oli ja emäntäkin oli tyytyväinen, 192p. 200:sta ja komia ykköstulos ja vielä luokkavoitto kunniapalkinnolla, taisi se tuomarikin tykätä. Tuomari kyllä päästi suustaan sellaisen lauseen että päätin näyttää vähän myöhemminkin. Tuomari sanoi että: "Kyllä se vauhti hiipuu kun ikää tulee. Olen nähnyt tuon koiran äidin tokokehässä." Ja se jos mikä oli loukkaus kun mammaa käy morkkaamaan! Kyllähän Saija yritti rauhoitella ja sanoi että tuomari ihan huumorilla sen tokaisi, mutta kyllä se jäi vähän kaivelemaan. Mur!
Sitten olikin aika alkaa harjoitella taas uusia temppuja. Ja sitä olen aina rakastanut, koska silloin tulee broileripullia niin paljon ettei meinaa suuta tyhjäksi syödä. Joskus ajattelin kuulemma liian pitkälle asioita opetusvaiheessa.
("Harvinaista tuo ajatteleminen pölvästiffeille." kuuluu Eemi-corgin suusta) Ja se tietysti tuotti vähän päänvaivaa kuulemma Saijalle. En kyllä ymmärrä miksi. Laumamme lisääntyi taas, kun meille tuli sellainen kaksijalkainen Tatu-poika. Kari totesikin että jo oli aikakin tulla vähän miehiä tähän taloon, kun alkoi olla jo liian akkavaltaista. Tatu-napero hidasti pikkaisen meidän harjoittelua mutta 16.9. oli taas maneesilla edessä kisat. Se oli ensimmäinen avoimenluokan kilpailu. Ja taas sama tuomari! Ja hauskaa oli. Paria Saijan töpeksintää lukuun ottamatta kaikki sujui hyvin. Pääsinpähän näyttämään tuomarille. 173p. 200:sta, ykköstulos ja luokkavoitto. Saija tietysti sätti itseään kun ei ymmärtänyt putsata minun korvia ja käskeä reippaammalla äänellä kerta olin kauempana.
kuva: Kahdet omat pennut, corgin pennut ja nyt ihmispentu, hoitasivat omat ipanansa"
Tuli siis loppujen lopuksi pari turhaa käskyä kun en heti kuullut. Parin kuukauden päästä 3.11. oli seuraa avolk:n kilpailu ja jotakuinkin sama juttu, nyt oli kyllä jo eri tuomari 170p. 200:sta, ykköstulos ja luokan kolmansia.

Sitten piti taas niitä vauvoja alkaa vääntämään. Toinen "mustiffipentue" syntyi 1.3.-02 ja niitä olikin jo sitten seitsemän. Samaisen vuoden lopulla eläinlääkäri kutitteli jollain ihmevehkeellä vatsaani. Se oli muutes mukava kokemus olla hereillä ja rötköttää selällään lekurin edessä, kun hän vaan hieroi massuani. Parin viikon päästä seuraava muistoni olikin lääkärin lattialla ja massuun sattui ihan hirveästi ja pää oli pökkyrässä. Kuulemma ei tarvitse enää pentuja tehdä kun tehdasalue on siivottu ja koneet poistettu.

Parannuttuani Saija pohti kilpailuuraamme ja piti pientä paussia harjoittelussa_ Sitten alkoikin pieni kiire ja painostus kun kaverit olivat lähdössä Lappeenrantaan piirinmestaruuskokeisiin joukkuekisaan ja tarvittiinkin pakosta yksi ylemmän luokan koira kun toiselle oli käynyt pieni tapaturma. Saija oli tehnyt selväksi ettei keskeneräisellä koiralla lähdetä kisaamaan, mutta saivat ne ystävät ylipuhuttua. Saivat myös minut, siihen ei kyllä tarvita kuin paketti broileripullia!
Olimme juuri saaneet tunnistusnoudon aika hyvään malliin, mutta ruutuun lähettäminen oli aivan kesken. Ajattelin että jos töpeksin kerran kunnolla jonkun varman liikkeen niin Saijaa ei jää painamaan pelkästään keskeneräisten liikkeiden takia menetetyt pisteet. Töpeksin siis luoksetulon, ruudun ja kaukokäskyt. Arvosanat 10, 91/2, 10, 0, 0,91/2,10,10,5 ja 9 kertoo aika pitkälle mitä tapahtui. 211 pistettä 320:stä. Hauskaa oli taas kerran, ainakin minulla.
Ai niin, tultiin muuten kuudenneksi luokassamme ja voittajassa oli yhteensä 12 osallistujaa.

Taas se Saija retkahti. On se kumma tyyppi kun se ei kerrasta opi, taitaa olla aika jästi. Saivat taas kaverit ylipuhuttua omiin kisoihin Kotkaan 6.9. -02 ja vähän sama juttu, mutta ajattelin vähän näpäyttää Saijaa. Jätin tahallani sen mitä ei oltu hiottu kunnolla loppuun tekemättä ja vähän narrasin varmassakin liikkeessä. Arvosanat kertovat taas puolestaan. 10, 8,10, 10, 0, 10, 10, 10, 6, 9, yhteensä 253 pistettä 320:stä, kakkostulos (kaksi pistettä vaille ykkönen), mutta olimme luokassamme toisia ja helle oli aika kova.
kuva: "Opetin salaa pennuillenikin jo tokon aikeet. Kaksi oli vielä päivä urilla"
alkoi jo tuomarinkin ivallinen hymy vähän jo laantumaan.
1.3.-01 Samassa paikassa toinen alokasluokan kilpailu ja hyvinhän sekin meni 188p, ykköstulos ja taas se luokkavoitto kunniapalkinnolla. Sama tuomari kun aikaisemmin ja,Yli 20 astetta lämmintä, mutta hyvin jaksoin, olimmehan
keränneet kuntoa fillarilenkeillä kesän aikana.

Sitten harjoittelimme hivenen intensiivisemmin ja tuli aika taas kilpailla ihanassa "omassa" hallissamme. Ja kas, kas!Tuomariksi oli kutsuttu alokasluokkamme tuttu näky. ! Pistin parastani, muttajännitys nousi kattoon jo ennen kun aloi
timme yksilö suoritukset, koska koiria oli
luokassamme peräti kahdeksan. Ja nse tapahtui melkein kaikki meni niin kuin harjoituksissa. Hauskaa oli ja kaiketi se näkyi tuloksessakin 295,5/320, ykköstulos, kunniapalkinnolla ja nokareeksipäälle vielä luokkavoitto ainoalla ykköstuloksella luokassamme.Nyt olemme pitkän harkinnan jälkeen päätetty taas aloittaa uusien temppujen harjoittelemisen, koska koskaan ei voi
tietää mihin tämä elämä vie. Minustahan se on vaan mukavaa tuo uusien juttujen treenaaminen. Harjoittelemme siis tällä hetkellä
Erikoisvoittajaluokan liikkeitä. Tavoitteemme, joka on vaatimattomasti kuulemma titteli Fin Tva,
ainoana esteenä saatta olla ikä. Täytän seitsemän kesällä ja iän myötä saattaa tietysti joskus tulla myös terveys ongelmia. Terveenä olen tähän asti saanut olla mutta kuka sitä koskaan tietää. Vauhti on vaan kasvanut iän myötä koska laumassa on kilpailijoita jo useampi
niin täytyy aina harjoituksissa yrittää parasta ja joskus vähän kuulemma liikaakin.
Tokon lisäksi rakastan kaikkea tekemistä. Agility on jäänyt Saijan ajan puutteen vuoksi vaan 1-3 harjoituskertaan vuodessa. Pelastushakua ollaan parin vuoden aikana treenattu n. 10 kertaa ja ope sanoi et pitäisi vissiin mennä kokeeseen ja todennäköisesti se tapahtuu lokakuussa -04.

Palaan asiaan kesän jälkeen ja toivottavasti olen päässyt tekemään paljon
hauskoja juttuja. Lähetän terveiset kaikille luttunaamoille ja etenkin sellaisille joilla on ilo olla terveenä ja saada harrastaa jotakin mukavaa lajia. Jos jollakulla iski tokokärpänen tuo Saija lupaili apua ja vinkkejä jaella.

Tottelevaisin terveisin Myytti ja Saija

Ihmekö Koira Myytti? (B&M Ry:n jäsenlehti 1/2005)

Minun mielestäni ei. Melkein joka kerta kun puhumme harjoituskavereiden ja jonkun tuntemattoman kanssa Myytin mistä tahansa tekemisestä tulee esiin kyseisen koiran mieletön halu tehdä kaikenlaista yhdessä ihmisen kanssa. Harjoituskaverit puhuvat ihme-Myytistä tai luonnonlahjakkuudesta. Osittain se sitä onkin ja osittain tarkoituksella herätettyä tekemisen halua. Mennään siis tähän meidän hauskanpitolajiin PeHaan eli pelastuskoirien hakuun. Eksyimme kerran harjoituksiin meidän tokoharjoituskavereiden innoittamana ja sille tielle jäimme. Laji oli erittäin rentouttavaa minulle, koska koira tekee työn. Minä vain seurailen sivusta ja välillä kömmin toisille koirille maalimieheksi, mutta pääsääntöisesti puhumme potaskaa, paistamme makkaraa, syömme kakkua tai muuten vaan palelemme vanhalla kaatopaikalla, metsässä, palolaitoksen savutalolla, hevostallilla tai missä milloinkin. Pääasia on että kaikilla on hauskaa ja koirat nauttivat työstään.

Yksinkertaisuudessaan hakuahan harjoitellaan metsässä siten että hajustetaan alue, eli tallotaan käytettävä alue, etteivät koirat jäljestä vaan oppivat ns. ilmavainuisiksi. Tämän jälkeen, riippuen koiran tasosta, menevät maalimiehet valmiiksi piiloon namipurkin kanssa ja ovat siellä niin kauan ennen kuin koira heidät löytää. Yksinkertainen yhtälö. Maailman ahnein bullmastiffi + palkkiona, löydetystä ihmisestä, purkillinen broileripullia = erittäin motivoitunut hakukoira. Myytille kaikki loksahti välittömästi kohdalleen. En ihan tarkkaan muista mutta taisi olla neljäs tai viides kerta kun lisättiin Myytille ilmaisu mukaan. Jos olisin vakavissani ollut alusta asti mukana, olisin ensin opettanut hetialkuun mitä tehdä kun maalimies löydetään. Syy miksi näin on, on se että mielestäni koiraita jäisi se turha koheltaminen siellä maalimiehen luona kun se heti alkuun tietää mitä siellä tulee tehdä. Koska Myytinkin tapauksessa innokkuus löydöksestä metsässä oli niin suuri että meinasi maalimiehen "turvallisuus" olla vaarassa kun 50 kiloa iloa tulee "kaivamaan" naamaa esiin. Onneksi kahden erillisen ilmaisuharjoituksen jälkeen Myytti hokasi että kun oikein kovasti rähjää tuolle "halvaantuneelle" ihmiselle kun sen löytää niin se avaa sen pullapurkin.

Harjoittelu alkoi olla jo välittömästi ilmaisun mukaan tultua "rutiinin omaista". Toisin sanoen minulle oli, ja Myytillekin, syntynyt nopeasti uusi hauskanpitolaji jossa opetteluvaihe jäi kylläkin aika lyhyeksi. Kävimme aika harvakseltaan harjoittelemassa kun oli taas niitä muita kiireitä niin paljon. Harmillista meillä näissä hakuharjoituksissa onkin että matkoihin yhteensä menee 1,5 tuntia kesällä kylläkin vähemmän ja kaikkineen normaalista aikaa vierähtää harjoituksissa n. 3-4 tuntia. Eli harvoin pääsemme.
Harjoitus kertoja oli takana n.15 kun kuulin että kyseinen yhdistys jonka harjoituksissa käymme järjestää kokeen. Meitä alettiin siis painostamaan. Täytyi ensin käydä BH-koe. No sekin oli sellainen katastrofi henkisesti koska en tiennyt siitäkään kokeesta oikeastaan mitään. Minulle kyllä vakuutettiin että meillä ei olisi mitään ongelmia kokeen suorittamisessa koska Myytti kilpailee erikoisvoittajaluokassa tokossa. Minulle se olikin suurempi kynnys koska siinä kokeessa kuten myöhemmin hakukokeen tottelevaisuus osuudessa täytyy toimia aika itsenäisesti. Siis laskea askelia,milloin koiraa käsketään jne. Ensin BHkokeesta myöhästyimme 30min. ja kaiken sen aiheuttaman paniikin lisäksi "jouduimme" Myytin kanssa vielä lehtihaastatteluun. Jokunen onkin varmaan bongannut Koiramme-lehdestä sen jutun. Homma sujui kohtuullisesti omasta mielestäni. Olen erittäin kriittinen meidän tekemistemme suhteen. Myytti kyllä yritti huudella minulle koko suorituksen ajan että voisimmeko tehdä yhdessä tätä hommaa vai meinaatko vetää yksin tän jutun. Tämähän johtui minun suuresta jännittämisestäni kun jouduin laskemaan niitä pirun askelia. Olinhan tottunut koko n.20-vuotisen koiraharrastusurani ajan tokokehässä/-harjoituksissa siihen että joku käskee minne mennään, koska pysähdytään jne. Tämä kaikki toistui sitten hakukokeen toko=osuudella melkeinpä tismalleen samalla tavoin. Kyllähän ihmiset katsoivat vähän ihmeissään hakukokeen aamuna että joku meinaa siis ihan oikeesti tulla kokeeseen bullmastiffin kanssa. Samoin näkyi pieni ihmetyksen ilme siinä vaiheessa kun tuomari kysyi hypyn suorittamisesta. Eli vaihtoehtoinahan oli ns. tokon avoimenluokan hyppy tai tokon voittajaluokan hyppynouto. Kaikki valitsivat hyppynoudon. Estehän on 80 cm korkea joten varmaan moni mietti että näinköhän tuo "bullero" siitä yli menee. Hyvinhän se meni toiseen suuntaan,mutta kun joku oli tassuissaan tuonut ilmeisesti kakkaa sinne esteen toiselle puolelle, Myytti sanoi että hei nyt riittää, en muuten tuosta mene. Eli Myytti oli jo palaamassa kapulan kanssa takaisin ja juuri ennen estettä teki käsittämättömän nopean 90 asteen käännöksen kauhistunut ilme naamalla ja hyvä ettei juossut päin verkkoaitaa joka oli kolmen metrin päässä esteestä. Myytin ilmeestä päättelin sen kakkajutun koska tällainen ilme on aikaisemminkin tullut juuri näissä kakkahommissa esiin. No niin ja eteenpäin... Tuomarin mielestä sen päivän toko-osuuden suorittaneista koirakoista Myytillä oli kuulemma paras seuraaminen. No siitä voidaan olla montaa erimieltä mutta kiitos kuitenkin. Tokoosuuttahan ei tarvitse jokaiseen kokeeseen erikseen suorittaa jos vuoden aikana on kerran läpäissyt toko-osuuden voi kokeeseen tulla ns. suoraan maasto-osuudelle. Joten meitä tokon suorittaneita koiria oli 3 joista yksi hylättiin eikä se siis päässyt sitten maastoon.

Siirryimme sitten maasto-osuudelle jossa suurin osa olikin sitten kilpailijoiden keskistä hauskaa rupattelua ja kanttiinin kannattamista. Ilma oli aika täydellinen. Oli puolipilvistä, ei kovin kuuma ja tuulta oli riittävästi, ei kuitenkaan liikaa. Koiria oli maastossa neljä kaiken kaikkiaan. Yksi hoffi, yksi labbis, yksi lapinkoira ja heh meidän masti. Keskustelu oli aika vaisua meikäläisen osalta. Osittain se johtui jännittämisestä ja suurin osa siitä etten kauheasti voinut jakaa kokemuksia näiden konkareiden kanssa. Olivathan he harrastaneet jo vuosia lajia ja menestystäkin tullut jne. Labbishan oli vuoden 2004 haun kymenlääninkennelpiirin piirinmestaruus kakkonen... No meillähän ei ollut Myden kanssa mitään hävittävää koska emme koskaan olleet kilpailleet. Ja eihän siellä todellakaan kilpailla keskenään tai ainakin minä suhtaudun kaikkiin kokeisiin niin vaan omaan harjoittelumäärään suhteutettuna itseämme vastaan.
Koirat, yksi toisensa jälkeen, poistuivat metsään. Me odottelevat yritimme aina kuulostella montako ilmaisua sieltä kuuluu. Ja yksi toisensa jälkeen tuli sieltä enemmän tai vähemmän pettyneenä takaisin. Luulimme jo aina kun kuulimme kolme ilmaisua että JES kaikki löytyi, mutta yksi toisensa jälkeen kertoi myöskin että meni yli sallitun ajan joka oli 30 minuuttia. Olimme viimeisiä ja tuli meidän vuoroja siirryimme Myytin kanssa lähtöpaikalle eli hakualueen (100x300m eli 30000m2) viereen jossa sain käteeni alueesta kartan. Olen maailman surkein suunnistaja. Jos alue ei olisi ollut minulle tuttu en olisi ymmärtänyt hölkäsen pöläystä alueesta. Minun tuli vetää nk. keskilinja, joita saa käyttää joko yhden tai kaksi, kartalle. Keskilinjalla tarkoitetaan linjaa jolta koira rähetetään tutkimaan aluetta. Keskilinjalta saa lähettää sekä oikealle että vasemmalle ja keskilinjaa edetään vain yhteen suuntaan. Ei saa siis peruuttaa. Koirahan saa kulkea missä haluaa kunhan pysyy alueella. Alueen kulmat on merkitty nauhoilla. Kuuliaisen oppilaana yritin ottaa huomioon tuuliolosuhteet mahdollisimman tarkkaan. Jätin siis mahdollisimman pienen alueen oikeaan reunaan koska tuuli puhalsi vasemmalta lähtöpaikastamme katsottuna. (Älkää kysykö ilmansuuntia!) Lähdimme alueen reunaan ensimmäiselle keskilinjalle. Mukanamme kulkee tuomari ja kartturi. Kartturilta voi kysyä aina välillä missä kohtaa aluetta olemme jne. Heidän lisäksi oli alueen reunalla huilivuoroisia maalimiehiä jotka jostain kumman syystä olivat halukkaita lähtemään meidän mukaan. Sopihan se minulle. Ensimmäinen nk. pisto (koiran lähettäminen alueella) tuli tehtyä vastatuleen, koska huomasin jo ennen kuin asettauduimme "lähtökuoppiin" että vasurilta Myytti oli jo merkannut jotakin. Jokusen minuutin työstämisen jälkeen Myytti löysi lähestulkoon keskeltä aluetta umpipiilossa (vanerinen laatikko jota emme olleet koskaan harjoituksissa käyttäneet) olevan maalimiehen. Ilmaisu sujui mallikkaasti. Lähdin juosten kohti "mylvivää Mustia". Jouduin kohtalaisen tiukasti käskemään Myytin sivulle ja saatuani koiran siihen asetuin kasvotusten sen kanssa, eli selkä maalimieheen päin, ja annoin luvan maalimiehelle tulla ulos lootasta. Se miksi peitin Myytiltä näköyhteyden maalimieheen ja vaadin sen pitämään yhteyden minuun johtui siitä että en tiennyt kuinka innokkaasti se yrittää lähteä hakemaan palkkaa maalimieheltä hänen kömmittyään esiin. Kaikki onneksi sujui hyvin ja Myytin "kuulolaite" ei ollut tippunut sen juoksennellessa vaan se piti kontaktin minuun. Tuomari kyseli maalimieheltä miten koira oli käyttäytynyt ja ei kuulemma moittimista.

Palasimme ripeästi keskilinjalle ja lähetin Myytin uudestaan etsimään. Pari kokeilua oikealle. Tuloksetta. Olisi pitänyt luottaa koiraan koska jälkikäteen ajateltuna Myytti tarkasti tuulen alapuolisen alueen hyvin ja kertoi käytöksellään että täällä ei ole sitten mitään joten keskitytään sitten tuonne toiselle puolelle. Seuraava kokeilu vasemmalle ja Myytin käytös kertoi heti että täältä löytyy, mutta tuuli pyörittää nyt ikävästi hajua kalliosta joka oli suhteellisen suuri ja siinäkin oli hivenen korkeuseroja. Harhakäynti ensimmäisellä piilolla, se vähän häiritsi kuulemma tuomaria. Sitä temppua Myytti ei ollut kertaakaan tehnyt harjoituksissa, se taas häiritsi minua. Annoin koiran tehdä töitä, koska yritin kaiken aikaa pitää mielessä opin: Luota koiraasi! Näin että nyt löytyi, kallion päällä olevan kiviröykkiön uumenissa täytyy olla koska Myytti pyöri siellä kuin pieru nahkahousuissa. YKSI HAUKAHDUS! Perrrjantai! Paniikissa yritin tuomarille ehdottaa että hyväksyisin koiran löydöksen, mutta tuomari palautti maan pinnalle ja kertoi ettei yksi äännähdys vielä riitä! Samassa koira sännähtikin takaisin ensimmäiselle piilolle. Mielessäni olin jo heittää hanskat tiskiin. Samassa Myytti kiitääkin jo takaisin kiviröykkiölle ja alkaa hirvittävän rähjäämisen. Takana olevasta "yleisöstä" kuului selkeä huoahdus. Siinä vaiheessa tiesin että muut koirakot eivät olleet löytäneet tätä maalimiestä! Taas sama varmistelu maalimiehen luona ettei homma pääsisi käsistä. Kaksi maalimiestä löydetty. APUA! Katsoin kellooni, jonka olin laittanut ottamaan aikaa, jotta voisin seurata ajan kulkua kysymättä sitä. Ei paljon. Enää en muista tarkkaan, mutta ainakin puolet oli jo ajasta mennyt ellei jopa enemmän ja vielä oli 2/3 alueesta käymättä. Lähdimme jatkamaan ENSIMMÄISTÄ keskilinjaa syvemmälle alueelle. Lähetin Myyttiä ainoastaan oikealle koska se oli jo käynyt selkeästi keskilinjan vasemman alueen etsiessään ensimmäistä maalimiestä. Tässä vaiheessa usko omaan koiraani jostakin syystä alkoi loppua tai ehkä se oli usko itseeni ja sitä kautta koiranlukutaitoni katosi täysin. Yritin painostaa Myyttiä tuulen alapuolella olevalle alueelle ja se irtautui vain 5-10 metriä ja sen ilme (taas jälkikäteen ajateltuna) sanoi kaiken aikaa:
Ämmä HALOO!!! Täällä ihan oikeesti ei ole ketään. Jatkoimme tätä typeryyttä ensimmäisen keskilinjan loppuun. Siis aivan takarajalle asti. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt jo nähdä paljain silmin jos siellä joku olisi ollut. Takakulma oli niin selkeää maastoa. Niin... Siirryimme toiselle linjalle jota kuljimme päinvastaiseen suuntaan. Tässä vaiheessa olin heittänyt jo pyyhkeen kehään ja mielessäni jo juoksin autolle ja huusin mennessäni treenikavereille: Meitä ei sitten enää tänä syksynä näy harkoissa! Ai miksi näin?! Aikaa oli nimittäin vallan ruhtinaallisesti jäljellä. Olihan sitä sentään NELJÄ minuuttia ja puolet alueesta käymättä ja yksi mies takuuvarmasti vielä löytämättä. Kymmenisen metriä takalinjasta lähetin Myytin vastatuuleen jossa itse asiassa oli aika tyyntä, sekin vielä, ja lisäksi tiheää matalaa kuusikkoa. Myytti sanoi taas hei HALOO!! Sanoin ihan ääneen että: "Ok Myytti, mennään tuonne selvemmille vesille ja otin koiran sivulle ja seurautin jokusen metrin ja käskin rauhoittumaan ja lepäämään. Silloin huomasin jo että nenä käy taas! Ehditäänkö?! Heräsi toivo. Lähetin koiran ja huomasin heti että nyt on löytö lähellä. Ja samassa alkoi kuulua haukkua. Nostin käden ja vilkaisin kelloa ja se näytti 28 min eli aikaa oli vielä KAKSI minuuttia jäljellä. En tiennyt missä vaiheessa aika saisi tulla täyteen joten lähdin pinkomaan välittömästi maalimiehen luo. Paniikki jatkui kun näin missä se koira mölyää. Paikka oli n. 1,5 metriä korkean kalliopudotuksen alla. Päätin käskeä Myytin sivulle siten että sen tulee hypätä minun luokseni jotta aikaa ei menisi siihen että minä tai koira lähtisi kiertämään selvempää reittiä. Onneksi tiesin että Myytille se ei normaali oloissa tuottaisi mitään ongelmaa, mutta pikkuisen arvelutti se että se oli kuitenkin juossut metsässä jo puolituntia. Voimia oli vielä nähtävästi hyvin jäljellä sillä komealla loikallahan sieltä ylös tultiin. Koira alkoi jo vähän kuumentua ihan oikeasti tässä vaiheessa koska Tuomari tokaisi vain: "No niin." ja alkoi lampsia kohti lähtöpaikkaa. Hivenen hämmentyneenä annoin koiran olla vielä hetken vapaana ja siirtyessämme yritin tiedustella että tässäkö tämä nyt sitten oli, mutta kaikki olivat hiiren hiljaa. Kytkin koiran eikä minulla ollut yhtään tietoa missä mennään. Lähtöpaikalla tuomari kertoi arvostelunsa jossa suurimmaksi osaksi moitittiin ohjaajan työskentelyä. KAS KUMMAA!! Ja lopuksi
lause: " Bullmastiffi Bullcastle's Lady Jane on suorittanut tänään pidetyn palveluskoiraliiton pelastushakukokeen HYVÄKSYTYSTI. Hyvä ettei itku päässyt. Kyllä lämmitti mieltä. Nöyrästi kiiteltyäni kaikkia tuomaria ja avustajia lähdimme juosten autojen ja kanttiinin luokse. Kaikki taisivat arvata miten oli mennyt, tutut ainakin. Ensimmäiseksi löin broileripullapurkin sen hetkisen kouluttajamme kouraan ja käskin painua lähimmän pikkupuskan taakse piilon jotta se joka teki tämän mahdolliseksi, siis Myytti, saisi edes vähän palkkaa siitä etsimisestä. Kanttiinista sitten lisää herkkuja peliin. Haluankin tässä kiittää Kaakon käyttökoiria ja siellä kaikkia jotka jaksoivat olla maalimiehinä meille harjoituksissa vaikka ensi alkuun tarkoitus olikin vain pitää hauskaa ja tietenkin kouluttajiamme Sari Niemistä ja Ossi Juurikkaa. Parhaiten tämän minulle ikimuistoisen kokemuksen kiteytti eräs treenikaverimme Jussi jolta saimmekin heti onnittelutekstiviestiä. Huonokaan ohjaaja ei voi tällaisessa lajissa pilata hyvää koiraa. Niin, ilmeisesti ei vaikka yritys kylläkinoli erittäin hyvä!

T: Saija ja hälyytysryhmässä mukana oleva, eksyneen paras kaveri, bullmastiffi Myytti.